sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Audionsulatusongelmia

Perttu Häkkisen radio-ohjelma Suomalainen mies on mainio, tarpeellinen. Siis nautinto. Mutta se jingle! Miehetkö todella syövät suoleen pursotettua lihasmassaa?

Lisälinkit
Heikki Lampela
Sakari Orava

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Kokoomus nostattaa

Saku Timonen blogissaan:

Pitäisikö minunkin neuvoa asunnottomuuden uhkaamaa ja sosiaaliviraston tylyttämää yksinhuoltajaa leipomaan pullaa?

perjantai 14. syyskuuta 2012

Tuskaa tivolissa


Täysi-ikäisyyden kynnyksellä tilasin ja luin kahta lehteä, Parnassoa ja Mielenterveyttä. Olin (ja olen) kiinnostunut kirjallisuudesta ja ihmismielestä: ehjän ja särkyneen käsitteistä, psykologiasta, kielen ulottuvuuksista (sen välittäjänkyvyistä ja tulkinnanvaraisuudesta) sekä mielten ja kielten kohtaamisesta.

Parnasson ääressä koin enimmäkseen täydellistä kohtaamattomuutta. Kafkaista itsetuntoani (Woody Allenin ilmaus) ymmärsin, ettei minun mieleni ole tarpeeksi kehittynyt/ kouluttautunut Peetä lukemaan. Eikä siis myöskään mitään kirjoittamaan. Päätin silloin, että elän ensin, kirjoitan sitten. (Teini on ehdoton.)

Kun iäisyyden jälkeen (olen hitaastielävä) ryhdyin hakeutumaan kirjallisuuskeskustelun ja
-keskustelijoiden ääreen, havaitsin Peen kuivikkeiden tomusta siinneen idols-sukupolven. Olin taas väärässä seurassa.

Jarmo Papinniemen valinta päätoimittajaksi oli saanut minut uskomaan, että nyt Parnasson idea ei enää olisi vaikeaselkoisuus ja sisäänlämpiävyys, akateemiseen kirjallisuuspiiriin vihittyjen areena. En arvannut heilurin heilahtavan toiseen laitaan. Sanoisin lehteä nykymuodossaan kirjalliseksi kabareeksi ellen epäilisi sen loukkaavan jälkimmäistä.

Parnasson blogia seurasin aikani – kauhistellen pikkusieluisuutta, kilpalaulantaa ja tykötekemistä, jota sen kommentit ryöppysivät. Voiko kirjallisen työskentelyn kuvaaja olla ”En mä mitään ajattele, mä vaan kirjotan”? Intohimoa jos oli, se ei nähdäkseni suuntautunut kirjallisuusteemaan.

Janoamani kirjallisuuskeskustelun maailma avautui viimein Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogista. Sinne päätyminen vaati muutamia vastentahtoisia askelia. Kirjailijan Ranskalainen ystävä oli Finlandia-ehdokkaana ja tunki havaintopiiriini vaikka miten halusin kääntää sille selkäni. – Kaikki ”liikaa” julkisuutta saava herättää minussa torjuntareaktion (ihmismieli!). – Kirjan nimeke soinnahti snobismilta ja kirjailijasta julkaistut, harvat silmiini osuneet kuvat olivat kaikki alakulmasta. Menin pässinä kuvaajan narussa: asenteellisesti valitun komposition myötä päättelin kirjailijan luontaantyöntäjäksi.

Lopulta kirjaan tartuttuani janosin lukea kaiken Melenderin proosan. Kirjastomme vähäisen annin koluttuani ryhdyin googlettamaan miehen muuta tuotantoa. Pöh, ei sitä ollutkaan (runoja ei tässä nyt noteerata), mutta olihan blogi. Ja millainen blogi! Että jossain siis ruoditaan kirjallisuutta intohimoisesti ja keskittyneesti: upotaan, arvotetaan, kiitetään – otetaan tosissaan. Tästä ovesta sisään ja äkkiä.

Melenderin postauksesta löysin toisen liikajulkisuutensa vuoksi vieromani kirjailijan. Antiaikalaisessa harmiteltiin, että Marginalia-blogissa oli pitkään ollut hiljaista ja arveltiin, että sen kirjoittaja Timo Hännikäinen kenties vaatii itseltään turhan hiottua tekstiä. Ei pitäisi, toivoi Melender. Jos tämä ranskalaisen kaveri arvosti Hännikäistä, minun olisi taas syytä syrjäyttää kohukammoni. Minkä sitten teinkin: Ilman on mielestäni yksi 2000-luvun merkkiteoksiamme.

Tottahan toki on nurinkurista antaa liikajulkisuuden työntää pois kirjan ääreltä. Enhän tiennyt kummastakaan näistä – Melender, Hännikäinen – ennen noita ”kohuja”. Ilman kirjojen saamaa julkisuutta en olisi kenties koskaan lukenut kumpaakaan. (Nyttemmin jouduin huijaamaan itseäni Lohdun kanssa ja siirtämään sen lukemisen”muun sivussa” tapahtuvaksi, koska olin erehtynyt lukemaan siitä katkelman kirjailijan blogista. Yhdessäjuominen sotki janoni.)

Luonnollisesti ryhdyin seuraamaan myös Marginaliaa. Pian löysin Kerberoksen ja siitä Sami Liuhdon muiluttamassa kissaprofessoria. Harmikseni muuta Liuhtoa ei löytynyt. Sittemmin SL on aloittanut (uuden) blogin ja kirjojakin on sen mukaan tekeillä.

Antiaikalaisen ja Marginalian leirinuotioilta löysin linkkiketjujen kautta myös Luutiin, Pääjärven, Penjamin, Särön ja muiden antoisien tekstien ja keskustelujen ääreen. Olen siis viihtynyt oikein hyvin ilman Parnassoa. Mutta.

Siihen asiaan, Samin viimeisimpään Parnasso-postaukseen: pettämiseen ja pettymiseen.

Teinivuosinani Parnasso oli minulle kankeakielinen ja kopea patsastelija, nyttemmin populaarista ammentava ”markkinatoimija”, lyhyeksimyyjä. Minä en koskaan rakastanut Parnassoa, en umpeaa enkä hömppää, siksi se ei voi minua pettää. Samin kohdalla on toisin. Intohimoisen bibliofiilin ei voi odottaa tyynesti todistavan, kuinka harteikkain, perinteikkäin kirjallisuusjulkaisumme muuttuu tekstitivoliksi. Se, joka rakastaa, on se, johon sattuu.

Minut on rakkaudessa pettänyt Yle Puhe. Laiskoine, markkinahenkisine toimituspolitiikkoineen, salla-maneerit-on-kivoi-vuolteenahoineen, varioivine kielipuolineen ja banaaleine naistenlehtiaiheineen se saa minut toisinaan sellaiseen raivoon, että saatan huutaa viattoman vastaanottimeni naamaa umpeen. (En koskaan muulloin käytä noin tylyä kieltä. Se, mikä suustasi tulee...) Pettymykseni keskellä tunnen joskus myös sääliä niitä poloja kohtaan, joiden työksi on yt-neuvoteltu lukea eetteriin jonkun toisen tietokoneelle syöttämiä tekstejä. Näinpä eräskin ääneenlukutyöläinen lennossa korjasi ruudulla näkemäänsä: ”60 vuotta täyttävän Parnassoksen historiikki...”


perjantai 7. syyskuuta 2012