Voitko pitää musta huolta?

Loppukesä, maanantai-ilta, kello vartin yli yhdeksän. Olen palaamassa töistä, bussissa matkalla Malmin asemalle, kun tulee huono olo. Nostan hiukset ylös, riisun villatakin ja korjaan asentoani. Hengitän syvään - ei auta. Juon vettä,  ei auta sekään. Vointi pahenee. Harkitsen jääväni bussista, mutta on pimeää, viileääkin, matka-aikaa jäljellä arviolta vartti. En tunne seutua, jonka halki bussi kulkee - on kestettävä rautatieasemalle.

Bussipysäkiltä hituustan rullaportaille. Pyörryttää. Keho on voimaton, jalat ja kädet tutisevat. Jos putoan portaat kuin matkatoverini taannoin Leningradissa? Siltä kiertyi otsanahka punalipaksi kulmakarvojen päälle, humalaansa säästyi pahemmalta. Miten noloa olisikaan menettää tajunsa! Yksin vielä!

Laiturille päästyäni koko olentoni tutisee. Pitelen tajuntaa reunasta ja lopulla energiaani hoiperran penkille. Pää polvien väliin, rauhallista hengitystä. Kun oikaisen, ohitseni kulkee noin 25-vuotias mies jotakin kainalossaan. (Skeittilauta?) Mies kiertää minut niin kaukaa kuin laiturin leveys ja miehinen ylpeys antaa myöten. Ajatuskuplassa lukee: "Toi on kännissä tai huumeissa, parempi varoo."

Lanka, joka yhdistää miehen ja minun maailmani, on ohut ja kehoni sormenpäitä myöten niin voimaton, että pelkään putoavani. Käden käänteessä itsellisestä toimijasta avuttomaksi nyytiksi.

Jokin sisälläni hokee ei kenellekään: Voitko pitää musta huolta?