Tuskaa tivolissa

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä tilasin ja luin kahta lehteä, Parnassoa ja Mielenterveyttä. Olin (ja olen) kiinnostunut kirjallisuudesta ja ihmismielestä: ehjän ja särkyneen käsitteistä, psykologiasta, kielen ulottuvuuksista (sen välittäjänkyvyistä ja tulkinnanvaraisuudesta) sekä mielten ja kielten kohtaamisesta.

Parnasson ääressä koin enimmäkseen täydellistä kohtaamattomuutta. Kafkaista itsetuntoani (Woody Allenin ilmaus) ymmärsin, ettei minun mieleni ole tarpeeksi kehittynyt/ kouluttautunut Peetä lukemaan. Eikä siis myöskään mitään kirjoittamaan. Päätin silloin, että elän ensin, kirjoitan sitten. (Teini on ehdoton.)

Kun iäisyyden jälkeen (olen hitaastielävä) ryhdyin hakeutumaan kirjallisuuskeskustelun ja
-keskustelijoiden ääreen, havaitsin Peen kuivikkeiden tomusta siinneen idols-sukupolven. Olin taas väärässä seurassa.

Jarmo Papinniemen valinta päätoimittajaksi oli saanut minut uskomaan, että nyt Parnasson idea ei enää olisi vaikeaselkoisuus ja sisäänlämpiävyys, akateemiseen kirjallisuuspiiriin vihittyjen areena. En arvannut heilurin heilahtavan toiseen laitaan. Sanoisin lehteä nykymuodossaan kirjalliseksi kabareeksi ellen epäilisi sen loukkaavan jälkimmäistä.

Parnasson blogia seurasin aikani – kauhistellen pikkusieluisuutta, kilpalaulantaa ja tykötekemistä, jota sen kommentit ryöppysivät. Voiko kirjallisen työskentelyn kuvaaja olla ”En mä mitään ajattele, mä vaan kirjotan”? Intohimoa jos oli, se ei nähdäkseni suuntautunut kirjallisuusteemaan.

Janoamani kirjallisuuskeskustelun maailma avautui viimein Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogista. Sinne päätyminen vaati muutamia vastentahtoisia askelia. Kirjailijan Ranskalainen ystävä oli Finlandia-ehdokkaana ja tunki havaintopiiriini vaikka miten halusin kääntää sille selkäni. – Kaikki ”liikaa” julkisuutta saava herättää minussa torjuntareaktion (ihmismieli!). – Kirjan nimeke soinnahti snobismilta ja kirjailijasta julkaistut, harvat silmiini osuneet kuvat olivat kaikki alakulmasta. Menin pässinä kuvaajan narussa: asenteellisesti valitun komposition myötä päättelin kirjailijan luontaantyöntäjäksi.

Lopulta kirjaan tartuttuani janosin lukea kaiken Melenderin proosan. Kirjastomme vähäisen annin koluttuani ryhdyin googlettamaan miehen muuta tuotantoa. Pöh, ei sitä ollutkaan (runoja ei tässä nyt noteerata), mutta olihan blogi. Ja millainen blogi! Että jossain siis ruoditaan kirjallisuutta intohimoisesti ja keskittyneesti: upotaan, arvotetaan, kiitetään – otetaan tosissaan. Tästä ovesta sisään ja äkkiä.

Melenderin postauksesta löysin toisen liikajulkisuutensa vuoksi vieromani kirjailijan. Antiaikalaisessa harmiteltiin, että Marginalia-blogissa oli pitkään ollut hiljaista ja arveltiin, että sen kirjoittaja Timo Hännikäinen kenties vaatii itseltään turhan hiottua tekstiä. Ei pitäisi, toivoi Melender. Jos tämä ranskalaisen kaveri arvosti Hännikäistä, minun olisi taas syytä syrjäyttää kohukammoni. Minkä sitten teinkin: Ilman on mielestäni yksi 2000-luvun merkkiteoksiamme.

Tottahan toki on nurinkurista antaa liikajulkisuuden työntää pois kirjan ääreltä. Enhän tiennyt kummastakaan näistä – Melender, Hännikäinen – ennen noita ”kohuja”. Ilman kirjojen saamaa julkisuutta en olisi kenties koskaan lukenut kumpaakaan. (Nyttemmin jouduin huijaamaan itseäni Lohdun kanssa ja siirtämään sen lukemisen”muun sivussa” tapahtuvaksi, koska olin erehtynyt lukemaan siitä katkelman kirjailijan blogista. Yhdessäjuominen sotki janoni.)

Luonnollisesti ryhdyin seuraamaan myös Marginaliaa. Pian löysin Kerberoksen ja siitä Sami Liuhdon muiluttamassa kissaprofessoria. Harmikseni muuta Liuhtoa ei löytynyt. Sittemmin SL on aloittanut (uuden) blogin ja kirjojakin on sen mukaan tekeillä.

Antiaikalaisen ja Marginalian leirinuotioilta löysin linkkiketjujen kautta myös Luutiin, Pääjärven, Penjamin, Särön ja muiden antoisien tekstien ja keskustelujen ääreen. Olen siis viihtynyt oikein hyvin ilman Parnassoa. Mutta.

Siihen asiaan, Samin viimeisimpään Parnasso-postaukseen: pettämiseen ja pettymiseen.

Teinivuosinani Parnasso oli minulle kankeakielinen ja kopea patsastelija, nyttemmin populaarista ammentava ”markkinatoimija”, lyhyeksimyyjä. Minä en koskaan rakastanut Parnassoa, en umpeaa enkä hömppää, siksi se ei voi minua pettää. Samin kohdalla on toisin. Intohimoisen bibliofiilin ei voi odottaa tyynesti todistavan, kuinka harteikkain, perinteikkäin kirjallisuusjulkaisumme muuttuu tekstitivoliksi. Se, joka rakastaa, on se, johon sattuu.

Minut on rakkaudessa pettänyt Yle Puhe. Laiskoine, markkinahenkisine toimituspolitiikkoineen, salla-maneerit-on-kivoi-vuolteenahoineen, varioivine kielipuolineen ja banaaleine naistenlehtiaiheineen se saa minut toisinaan sellaiseen raivoon, että saatan huutaa viattoman vastaanottimeni naamaa umpeen. (En koskaan muulloin käytä noin tylyä kieltä. Se, mikä suustasi tulee...) Pettymykseni keskellä tunnen joskus myös sääliä niitä poloja kohtaan, joiden työksi on yt-neuvoteltu lukea eetteriin jonkun toisen tietokoneelle syöttämiä tekstejä. Näinpä eräskin ääneenlukutyöläinen lennossa korjasi ruudulla näkemäänsä: ”60 vuotta täyttävän Parnassoksen historiikki...”

Joukoton

En seiso kenenkään joukoissa, ainakaan kirjallisuudesta puhuttaessa. Silti minulle vaikkapa

Timo Hännikäinen on kirkas lause, itseään(kään)säästämätön patologi
- - - uteliaisuus, viimeistely
Sami Liuhdon ranchilla ovat jaloimmat ja kesyttömimmät hevoset
- - - pitelemättömyys, rohkeus
Jarkko Sandellin sukeltamat aarteet ovat esteettisestikin ylittämättömiä
- - - mystisyys, esoteria


Ensin mainittu on liian usein kapeasti, ennakkoluuloisesti luettu kirjailija.
Jälkimmäiset taas ovat vahvoja nousevia kyniä, joista tulen vielä monesti sanomaan: Mitäs minä sanoin!

Kohtaamisista, lahjoista

Kuulin toista viikkoa sitten radiosta pätkän Helvi Hämäläisen parinkymmenen vuoden takaista haastattelua. Hän kertoi "säiden viiletessä" kiertelevänsä antikvariaatteja pelastaakseen jo edesmenneiden kirjailijoiden omistuskirjoituksin varustettuja, orvoksi jääneitä kirjoja talteen. Sain vaikutelman, että Hämäläiselle divarin hyllyillä pölyttyvät kirjaesineet olivat kohtaamisen muistomerkkejä, pelastamisenarvoista mikrohistoriaa.

Viime elokuussa virtuaalimaailma toi tietooni henkilön, joka tilanpuutteen vuoksi oli luopumassa kahdesta kauppakassillisesta sekalaisia kirjoja. Sain opukset (kiitos!), vilkaisin nimekkeet ja tekijät ja lahjoitin osan käyttöliittymistä edelleen; loput jäivät vaatekaapin kenkähyllylle odottamaan lähempää tarkastelua.

Radiohaastattelun kuultuani poimin hyllyltä Ritva Haavikon toimittamat Helvi Hämäläisen Päiväkirjat 1955- 1988. Nimiölehdellä oli omistus: Irma Koskiselle 4.8.1994 Helvi Hämäläinen. - Säät viilenivät vasta myöhemmin.

Viime talvena purin tekstiviesteissä mieltäni ystävälle.

- Hukun.
- Etkä.
- Minkä varaan minuus rakentuu? Kissanhiekkalaatikko. Omani oli juuri hajota. En tiedä kuka olen, olenko edes. Olisiko oltavakaan.

Ja myöhemmin, seestyneenä, pateettisena myös:

- Olen ollut ymmärtävinäni, että minulle parasta ja merkityksellisintä elämässä ovat jotkut tietyt kohtaamiset. MIKÄÄN ei ylitä niitä. No, joskus onnistuu olemaan ohikulkijalle juuri se oikea katse, korva, sana, ja siinä kokee tulleensa johdatetuksi tilanteeseen, jossa voi olla itseään isompi. Kohtaaminenhan sekin on, nimettömien. Sinä ja NN, tuoreimmat kohdattuni, poikani, muutama muu. Niissä kohtaamisissa on minun, no, minuuteni. Kouluni. Elämän mieli ja lahja.

Olen aloittanut lukuisia päiväkirjoja elämäni aikana, mutta aina sellaisen pitäminen on tuntunut teennäiseltä poseeraamiselta, siksi ne ovat jääneet kesken. Luokattoman huonon Nokiani tekstiviestiarkisto onkin suunnittelematta syntynyt päiväkirja. Arkistoidut dialogit ovat monen kuvakulman  hiomatonta yksilöhistoriaa. Tunnepitoisia kurkistuksia riitoihin ja riemuihin, jaettuihin ja vastaanottettuihin tunnustuksiin, hetkiin, jotka soivat milloin mollissa, milloin duurissa. Vallan ihana muisto on eräs hupaisa seksiviestiketju.

Kohtaamisia! Lahjoja!