A better world through education?

Viewing this video of a “demonstration” held against Warren Farrell speaking about men’s rights I remembered the shame I felt seeing the leftist young high educated women behaving badly in a televised discussion about hate speech (TV2, Vihailta, 2011). So, as women (mostly the ones under 40 and with academic merits) keep questioning “where have all the good men gone?”, I can’t be wondering: what about the decent women?

En minä tiedä

Maailma on ruma, koska enemmistö ihmisistä tahtoo näkyä sen sijaan että nähdä?

Lainaatko lusikkaa?

Löysin lapsekasta ja absurdiin lipsuvaa sivupersoonaani viehättävän hassukisan. "Me annamme alun, sinä kirjoitat lopun maksimissaan 150 sanalla." Alkuun antoivat:

Swallowing the last of his drink, Alex glanced into his cup and saw...

johon minä

... a green ant trying to climb up the slippery surface. Again and again the odd creature kept gliding back to the bottom, straight to the black hole of no hope. Suddenly, it rose its head, wild eyes nailed to Alex's hair line, and with an angry voice it uttered: 'You ought to use sugar in your coffee. These artificial sweeteners are not only unhealthy but dangerous too. How do you expect me to get out of here when, as you can see, I have no wings, no rope, not even a sticky spoon or a used serviette.'

'Do you have any idea why your forehead resembles the map of Africa before colonization, instead that of the last rainforests? Sugar! Yes, sugar! Slippery surfaces are slippery surfaces, nothing grows, nothing flourishes, not even a hair. If in any doubt, consult the mirror. No, wait, any chance for a spoon... Pal?'

Tyylilaji on mitä ilmeisimmin labsurdi. Välimerkit ja prepositiot varmaan aivan vinksallaan, muusta puhumattakaan, mutta miten hauskaa oli! Toivottavasti en kielipuolisuuttani mennyt kirjoittamaan muuta kuin tarkoitin. Siis sitä, mitä sivupersoona halusi sanoa. Mistä lie tulevat nuo assot, kun tietoisesti väistelee tietoista? Ihmisen mieli on mitä mielenkiintoisin.

Sisällöstä sen verran, että minulla ei ole karvaakaan kaljua vastaan.

Edit. Ovat ne nuo saitin ylläpitäjät kyllä hieman yliamerikkalaisia, kun hassukisan säännöissä lukee:
"There are no winners, no losers, no prizes, just the thrill of seeing your name on the internet."
Really?

Kuurot ymmärtäjät ja paremmintietäjät

Eufemia-blogissa:

... Maija on äärettömän, suorastaan fetisistisen mieltynyt kloorin tuoksuun. Hän on älykäs ja lahjakas ja opiskelee pitkälle. Kaiken vapaa-aikansa hän viettää uimahalleissa. Vapaa-aika vähenee vaativan työn myötä eikä Maija enää pääse uimahallille mielestään tarpeeksi usein. Hän ahdistuu ja käy terapiassa. Lopulta hän saa tarpeekseen, jättää hyväpalkkaisen työnsä, pestautuu hallille uimavalvojaksi ja on onnellinen.

Maijan tuttavat alkavat "ymmärtää" Maijaa, eli kehittävät erilaisia tarinoita elämän yksinkertaistamisesta, burn outista tms. Maija koettaa sanoa miten asia on, mutta häntä ei kuunnella, vaan ihmiset joko ihastelevat hänen downshiftingiään tai tuputtavat näkemyksiä keinoista toipua burn outista. Tämä on Maijasta turhauttavaa.

Voitko pitää musta huolta?

Loppukesä, maanantai-ilta, kello vartin yli yhdeksän. Olen palaamassa töistä, bussissa matkalla Malmin asemalle, kun tulee huono olo. Nostan hiukset ylös, riisun villatakin ja korjaan asentoani. Hengitän syvään - ei auta. Juon vettä,  ei auta sekään. Vointi pahenee. Harkitsen jääväni bussista, mutta on pimeää, viileääkin, matka-aikaa jäljellä arviolta vartti. En tunne seutua, jonka halki bussi kulkee - on kestettävä rautatieasemalle.

Bussipysäkiltä hituustan rullaportaille. Pyörryttää. Keho on voimaton, jalat ja kädet tutisevat. Jos putoan portaat kuin matkatoverini taannoin Leningradissa? Siltä kiertyi otsanahka punalipaksi kulmakarvojen päälle, humalaansa säästyi pahemmalta. Miten noloa olisikaan menettää tajunsa! Yksin vielä!

Laiturille päästyäni koko olentoni tutisee. Pitelen tajuntaa reunasta ja lopulla energiaani hoiperran penkille. Pää polvien väliin, rauhallista hengitystä. Kun oikaisen, ohitseni kulkee noin 25-vuotias mies jotakin kainalossaan. (Skeittilauta?) Mies kiertää minut niin kaukaa kuin laiturin leveys ja miehinen ylpeys antaa myöten. Ajatuskuplassa lukee: "Toi on kännissä tai huumeissa, parempi varoo."

Lanka, joka yhdistää miehen ja minun maailmani, on ohut ja kehoni sormenpäitä myöten niin voimaton, että pelkään putoavani. Käden käänteessä itsellisestä toimijasta avuttomaksi nyytiksi.

Jokin sisälläni hokee ei kenellekään: Voitko pitää musta huolta?

Uutisointi naapurin erityistyttölöiden tuskafestistä vaatii julkaisemaan Y. Botherin runon (luvan kanssa).


Autismin koko kirjo 


NAAPURI
Niitä kulkee pareittain ja laumoissa parvekkeeni ali. Useammin kuin kerran olen kuullut tytön sanovan toista huoraksi. Toinen vastaa ”lutka!” - ja sitten nauretaan. Mitä se on tupakanpoltto tämän rinnalla?

OPETTAJA
Teen työtäni sidotuin käsin. Ääntäni en saa korottaa, laki ei anna halata. Vanhempia en tavoita, 
jos tavoitan, he eivät ole paikalla
Perheillä menee liian hyvin tai liian huonosti. Opettaja on aina väärässä. Paikassa, asiassa, ammatissa.

                          (Sairaanhoitaja, äiti: Painu vittuun siitä nyt, mä puhun puhelimessa!)

TUTKIJA
Yläasteella ei viihdytä. Lukio on luokaton. 

NAAPURI 
Eilenkin että:
”No vittu heitä vittu
se kassi vittu! No vittu 
heitä nyt vittu! Hei vittu 
nyt vittu heität!”

POIKA
Joka päivä 
täytyy skarpata ettei saa turpaan. Jos reseptorit ei toimi, jos sä et osaa pelata, susta tehdään maali. Se pitää skannata se paska jossa tarpoo, ne säännöt. Paskapalloa on _pakko_ pelata, muuten se hierotaan sun naamaan.

Iltapäivälehti, RIKOSAALLONMURTAJAPOMO
Kyllähän pojan räjähdysalttius oli ennalta nähtävissä: hän oli hiljainen, luki vaikeita kirjoja ja pukeutui mustaan. 

Ilmaislehti, parturoimaton YLEISHARAKKA 
Ei sitä kiusattu, älkää viitsikö, oli sillä kavereita. 
(Turkkani lusin, ja nyt se perkele ei vastaa puhelimeen.)

ICT-lukion REHTORI
Oppilailla on kulkukortit. Esseevastaukset ja muut kirjoitelmat luetetaan profiloijalla. Nietzsche-tutka on beta-vaiheessa. 

NAAPURI
Ennen huudettiin äitiä, nyt on tämä yleissyli. ”Vittu tuu ikkunaan!” 

OPETTAJA
Sitä jälkikäteisen puheen määrää 
osanottoja, julkilausumia, politiikkaa
pestyjä käsiä
kannetaan arkkua kukkia
uuniperunoita haudalle 

                        Jokamutkan mediaopisto, TOIMITTAJALINJA
                        Ymmärrettävissä virkkeissä on korkeintaan seitsemän sanaa. 

POIKA
Jos sä juokset karkuun, sä saat juosta tappiin asti.
Loppus jo vittu.

RUNOILIJA
Kannustamme yksilöllisyyteen, sanotaan 
on pärjättävä yksin, tarkoitetaan
tai:
Häviä, luuseri! Älä tuu mulle avautuu.

Peukkumetsässä avoimet hakkuut

ite-media kaikkien janoisten ystävä 
alakoulusta alkaen
rakkaudesta muka ei
saa olla riippuvainen


                        (Radio: Näytä tie nyt Amarilloon)

FACEBOOK
Valolla väkivaltaa vastaan: sytytä kynttilä! (8 000 tykkää)

TYTTÖ
Vittuako kyttäät pahvi!


JA JA JA
Alhaiso!
Porvarit!
Sivarit!
Kouluttamattomat miehet!
Koulutetut naiset!
Feministit! 
Isät!
Äidit!
Homot!
Heterot!
Yksinhuoltajat!
Vihreät! Mustat! Punaiset! Värisokeat!
Öö! ÖÖ-Ö!


MOILANEN
Kamoon hei! ”Tulta munille!” oli kes-kus-te-lun-a-vaus. Herra Jumala täällä otetaan naisen puheet vakavasti! (Vittu.)

--

Runo julkaistu Kerberoksessa 2/2012

--

Runosta ryöstöön. 

Kansallisteatterin rahoitusta leikataan; kulttuuriministeri hyvittelee (?) valitsemalla erityisavustajakseen teatterintutkimuksesta maisteroituneen Moilasen. Joka siis vastaa myös viestinnästä. Draaman laji on? 

Sairaan maailman nimi

Kaksi alaikäistä alaikäisen raiskaajaa, raiskauksilla kerskuminen ja sitä myöten rikoksen kohteen altistaminen lisänöyryytyksen kohteeksi. Olisiko tässä rikos, jonka tekijöiden nimet tulee julkistaa? 

Mitä pilkkaajien olemassaolo kertoo yhteiskunnastamme, mitä lasten vanhemmista? 

IS: Käräjäoikeuden mukaan tämänkaltainen teko olisi aikuisten miesten nuorelle 15-vuotiaalle tytölle tekemänä äärimmäisen vakava rikos. Käräjäoikeus luonnehti poikia kuitenkin "oikeudellisesti lapsiksi".

Ps. Junassa matkalla kirjamessuille nähty ajankuva: mainos I love me -messuista. 

Bond. Money Bond.

Perustelut?

Nykyisessä työyhteisössäni minulla ja kollegoillani katsotettiin kaupallinen, puolituntinen video ’Henkilöturvallisuus oppilaitoksissa’ (2008). Videolla on muun muassa kuvaelma kahden oppilaan nyrkkitappelusta ja ohjeita siihen puuttumiseksi. Lainaan kuvan spiikkiä muistinvaraisesti, sisältö on eksakti:

”Tilanteessa on syytä välttää liiallista fyysistä voimaa, sillä nykyisenä kamerakännyköiden aikana tallenne tapahtumista voi helposti levitä nettiin.” 

Sillä tallenne voi levitä… Vau. Ilmoitettu henkilöturvallisuuden lähtökohta vaihtuu
”älä jätä todisteita” -asenteeksi.

Kenties julkaisijan olisi ollut syytä konsultoida turvapalveluja myyvän firman lisäksi myös lakikirjaa? Etiikkaa, moraalia ja ylipäätään ajattelua voi harjoittaa ihan kotipuhteina.

Entäpä työyhteisöni motiivi videon kritiikittömään katseluttamiseen? Sorry, vaitiolovelvollisuus, kommentointikielto voimassa myös ao. yhteisön sisällä. Olenhan globaalikokoomuksellisen markkinamaailman äänioikeudeton palkkaorja, toistaiseksi haluton leivättömään pöytään.

--

Ps. Ystäväni saa pian esikoisensa. Hän ja avomiehensä haluaisivat lapsensa sukunimeksi omiensa yhdistelmän. Siihen tyyliin, että äiti Gallen-Kallela ja isä Sirén (nimet vaihdettu) nimeäisivät jälkeläisensä Sirén-Gallen-Kallelaksi. Tätä ei kuulemma sallita. Eikö G-miehen G-K-S ole sekin yhdistelmänimi?

Audionsulatusongelmia

Perttu Häkkisen radio-ohjelma Suomalainen mies on mainio, tarpeellinen. Siis nautinto. Mutta se jingle! Miehetkö todella syövät suoleen pursotettua lihasmassaa?

Lisälinkit
Heikki Lampela
Sakari Orava

Kokoomus nostattaa

Saku Timonen blogissaan:

Pitäisikö minunkin neuvoa asunnottomuuden uhkaamaa ja sosiaaliviraston tylyttämää yksinhuoltajaa leipomaan pullaa?

Tuskaa tivolissa

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä tilasin ja luin kahta lehteä, Parnassoa ja Mielenterveyttä. Olin (ja olen) kiinnostunut kirjallisuudesta ja ihmismielestä: ehjän ja särkyneen käsitteistä, psykologiasta, kielen ulottuvuuksista (sen välittäjänkyvyistä ja tulkinnanvaraisuudesta) sekä mielten ja kielten kohtaamisesta.

Parnasson ääressä koin enimmäkseen täydellistä kohtaamattomuutta. Kafkaista itsetuntoani (Woody Allenin ilmaus) ymmärsin, ettei minun mieleni ole tarpeeksi kehittynyt/ kouluttautunut Peetä lukemaan. Eikä siis myöskään mitään kirjoittamaan. Päätin silloin, että elän ensin, kirjoitan sitten. (Teini on ehdoton.)

Kun iäisyyden jälkeen (olen hitaastielävä) ryhdyin hakeutumaan kirjallisuuskeskustelun ja
-keskustelijoiden ääreen, havaitsin Peen kuivikkeiden tomusta siinneen idols-sukupolven. Olin taas väärässä seurassa.

Jarmo Papinniemen valinta päätoimittajaksi oli saanut minut uskomaan, että nyt Parnasson idea ei enää olisi vaikeaselkoisuus ja sisäänlämpiävyys, akateemiseen kirjallisuuspiiriin vihittyjen areena. En arvannut heilurin heilahtavan toiseen laitaan. Sanoisin lehteä nykymuodossaan kirjalliseksi kabareeksi ellen epäilisi sen loukkaavan jälkimmäistä.

Parnasson blogia seurasin aikani – kauhistellen pikkusieluisuutta, kilpalaulantaa ja tykötekemistä, jota sen kommentit ryöppysivät. Voiko kirjallisen työskentelyn kuvaaja olla ”En mä mitään ajattele, mä vaan kirjotan”? Intohimoa jos oli, se ei nähdäkseni suuntautunut kirjallisuusteemaan.

Janoamani kirjallisuuskeskustelun maailma avautui viimein Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogista. Sinne päätyminen vaati muutamia vastentahtoisia askelia. Kirjailijan Ranskalainen ystävä oli Finlandia-ehdokkaana ja tunki havaintopiiriini vaikka miten halusin kääntää sille selkäni. – Kaikki ”liikaa” julkisuutta saava herättää minussa torjuntareaktion (ihmismieli!). – Kirjan nimeke soinnahti snobismilta ja kirjailijasta julkaistut, harvat silmiini osuneet kuvat olivat kaikki alakulmasta. Menin pässinä kuvaajan narussa: asenteellisesti valitun komposition myötä päättelin kirjailijan luontaantyöntäjäksi.

Lopulta kirjaan tartuttuani janosin lukea kaiken Melenderin proosan. Kirjastomme vähäisen annin koluttuani ryhdyin googlettamaan miehen muuta tuotantoa. Pöh, ei sitä ollutkaan (runoja ei tässä nyt noteerata), mutta olihan blogi. Ja millainen blogi! Että jossain siis ruoditaan kirjallisuutta intohimoisesti ja keskittyneesti: upotaan, arvotetaan, kiitetään – otetaan tosissaan. Tästä ovesta sisään ja äkkiä.

Melenderin postauksesta löysin toisen liikajulkisuutensa vuoksi vieromani kirjailijan. Antiaikalaisessa harmiteltiin, että Marginalia-blogissa oli pitkään ollut hiljaista ja arveltiin, että sen kirjoittaja Timo Hännikäinen kenties vaatii itseltään turhan hiottua tekstiä. Ei pitäisi, toivoi Melender. Jos tämä ranskalaisen kaveri arvosti Hännikäistä, minun olisi taas syytä syrjäyttää kohukammoni. Minkä sitten teinkin: Ilman on mielestäni yksi 2000-luvun merkkiteoksiamme.

Tottahan toki on nurinkurista antaa liikajulkisuuden työntää pois kirjan ääreltä. Enhän tiennyt kummastakaan näistä – Melender, Hännikäinen – ennen noita ”kohuja”. Ilman kirjojen saamaa julkisuutta en olisi kenties koskaan lukenut kumpaakaan. (Nyttemmin jouduin huijaamaan itseäni Lohdun kanssa ja siirtämään sen lukemisen”muun sivussa” tapahtuvaksi, koska olin erehtynyt lukemaan siitä katkelman kirjailijan blogista. Yhdessäjuominen sotki janoni.)

Luonnollisesti ryhdyin seuraamaan myös Marginaliaa. Pian löysin Kerberoksen ja siitä Sami Liuhdon muiluttamassa kissaprofessoria. Harmikseni muuta Liuhtoa ei löytynyt. Sittemmin SL on aloittanut (uuden) blogin ja kirjojakin on sen mukaan tekeillä.

Antiaikalaisen ja Marginalian leirinuotioilta löysin linkkiketjujen kautta myös Luutiin, Pääjärven, Penjamin, Särön ja muiden antoisien tekstien ja keskustelujen ääreen. Olen siis viihtynyt oikein hyvin ilman Parnassoa. Mutta.

Siihen asiaan, Samin viimeisimpään Parnasso-postaukseen: pettämiseen ja pettymiseen.

Teinivuosinani Parnasso oli minulle kankeakielinen ja kopea patsastelija, nyttemmin populaarista ammentava ”markkinatoimija”, lyhyeksimyyjä. Minä en koskaan rakastanut Parnassoa, en umpeaa enkä hömppää, siksi se ei voi minua pettää. Samin kohdalla on toisin. Intohimoisen bibliofiilin ei voi odottaa tyynesti todistavan, kuinka harteikkain, perinteikkäin kirjallisuusjulkaisumme muuttuu tekstitivoliksi. Se, joka rakastaa, on se, johon sattuu.

Minut on rakkaudessa pettänyt Yle Puhe. Laiskoine, markkinahenkisine toimituspolitiikkoineen, salla-maneerit-on-kivoi-vuolteenahoineen, varioivine kielipuolineen ja banaaleine naistenlehtiaiheineen se saa minut toisinaan sellaiseen raivoon, että saatan huutaa viattoman vastaanottimeni naamaa umpeen. (En koskaan muulloin käytä noin tylyä kieltä. Se, mikä suustasi tulee...) Pettymykseni keskellä tunnen joskus myös sääliä niitä poloja kohtaan, joiden työksi on yt-neuvoteltu lukea eetteriin jonkun toisen tietokoneelle syöttämiä tekstejä. Näinpä eräskin ääneenlukutyöläinen lennossa korjasi ruudulla näkemäänsä: ”60 vuotta täyttävän Parnassoksen historiikki...”

Hannu-Pekka Ikäheimo

Lue tätä. Tai edes tämä.

Joukoton

En seiso kenenkään joukoissa, ainakaan kirjallisuudesta puhuttaessa. Silti minulle vaikkapa

Timo Hännikäinen on kirkas lause, itseään(kään)säästämätön patologi
- - - uteliaisuus, viimeistely
Sami Liuhdon ranchilla ovat jaloimmat ja kesyttömimmät hevoset
- - - pitelemättömyys, rohkeus
Jarkko Sandellin sukeltamat aarteet ovat esteettisestikin ylittämättömiä
- - - mystisyys, esoteria


Ensin mainittu on liian usein kapeasti, ennakkoluuloisesti luettu kirjailija.
Jälkimmäiset taas ovat vahvoja nousevia kyniä, joista tulen vielä monesti sanomaan: Mitäs minä sanoin!

Painomuste elää

Melender, Lohtu: Jos onni suosii minua, joku lukee lauseeni ja löytää niistä sellaista, mikä koskettaa meitä molempia, vaikka teksti kertookin minusta. Voisiko tuollaista vuorovaikutusta kutsua ystävyydeksi? Voivatko lukija ja kirjoittaja tuntea henkistä yhteenkuuluvuutta, vaikka eivät tapaa toisiaan?

Melender ja Flaubert? Kunhan kyselen.

Minä ainakin etsin kirjallisuudesta juuri kohtaamisen, ystävyyden mahdollisuuksia. Voin tuntea syvää hengenheimolaisuutta myös jo edesmenneeseen kirjailijaan. Uskon vakaasti, että tuo Lohdussa kyselty ystävyys on mahdollinen - mutta vain lukijan taholta.

Lohtua, kiitos Taanilan ja Talvipalatsin

Luin noin vuosi sitten ensimmäisen Haavikkoni, Talvipalatsin. Tässä muutamana yönä kuulin radiosta arkisto-ohjelman, jossa Taanila haastoi kirjailijan kanssa. Sain sytykkeen - vaikka kyllä jo palatsi iski.
Tänään pistäyksin kirjastoon aikeenani poistua korkeintaan kolmen kirjan kanssa. Köpsästi kävi. Ahdoin kassiin neljä Haavikkoa, yhden naurun, yhden lohdun ja kolme jotain ihan muuta. Asunnostani on tulossa lähikirjastoni etävarasto?

Hullu maailma

Iltalehti: ...Facebook-profiilin omistaminen on jo nykyisin merkki normaalisti käyttäytyvästä ja tasapainoisesta ihmisestä, jolla on mitä todennäköisimmin sosiaaliset verkostot kunnossa.

Jarkko Sandell, runoja

"Asiat painavat sen verran kuin kissa jaksaa yhdellä kerralla syödä.
Ajattelen, olen siis kissa. En välitä sodista, en voi niille mitään. En
piittaa oikeuksista, en halua niitä. Juoksen ajatusteni niityllä sellaisten
turhuuksien kuten perhosten perässä koska en ole valaistunut
vaikka voisin hyvin olla. Koira on proosaa, mutta minä olen yhtä kissaa,
runoa."
Kirjakaupoista 15.9.2012 alkaen. Kustantaja Savukeidas.

Junassa

On ihmisiä, puhetulvaisia moni, joille ei riitä, että kuuntelet. He vaativat sinua "keskustelemaan aktiivisesti", mutta eivät salli sinulle todellista puheenvuoroa. Junansa käynnistyttyä he pysäyttävät sen vain hengenvedon verran kerrallaan. Sinun roolisi on konduktöörin: leimaat lipun pikaisella seisakkeella.

Stadi tekee mitä lystää?

Jätin mediamaailman laihat pätkätyöt ja kovat kyynärpäät ja ryhdyin vammaisen henkilön henkilökohtaiseksi avustajaksi, säännöllistä kuukausipalkkaa vastaan. Työsopimukseeni kirjattu tuntimäärä on 40 per viikko, 160 h kuukaudessa. Työsuhteeni alkoi 6.8., joten elokuun aikana tulen työskentelemään täydet neljä viikkoa, 160 tuntia.

Helsingin kaupunki, joka - ymmärtääkseni vammaispalvelulain velvoittamana - toimii avustettavan henkilön sijaispalkanmaksajana, ilmoitti virkailijansa suulla, että elokuun palkastani maksetaan vain kolme neljännestä. (Ensimmäinen käsittämättömyys.) Virkailija ohjeisti, että minun tulee pitää tuo palkatta jäävä viikko vapaana työnantajani eli avustettavani kanssa sovittavana ajankohtana, ja että kaupungille EI SAA ILMOITTAA vapaapäivistäni (toinen käsittämättömyys), sillä ilmoittaminen aiheuttaisi sen, että vapaapäivät pidätettäisiin palkasta. Tuo ilmoitus jäisi pyörimään koneistoon eikä sitä saisi enää korjattua. 

WTF?

Jos minä olen pois työstä, avustettavani on hankittava minulle sijainen, jonka palkan kaupunki on velvollinen maksamaan ja jonka maksamisen edellytyksenä puolestaan on kirjallinen ilmoitus työsuhteesta ja tehdyistä tunneista. Kaupunkiko ei huomaisi maksavansa kahdelle palkkaa yhden tekemästä työstä? Eikä minua ja avustettavaani tultaisi vastaisuudessa syyttämään tietojen vääristelystä? Petoksesta, valehtelusta? (Mitä te sanotte! Mekö muka olisimme tällaista neuvoneet? Älkää nyt hulluja puhuko!)

Tiedon näistä käytännöistä, joiden perusteita en ymmärrä ja joiden asiallisuuteen minun on vaikea uskoa, sain puhelimitse. Kysyin, voisinko saada virkailijan kertoman paperilla, jotta kenties hoksaisin kiemurat ja osaisin selittää ne myös avustettavalleni. Halusin mustaa valkoisella, jotain, johon vedota, kun asia joskus tulevaisuudessa mitä luultavimmin aiheuttaa ongelmia.
- Kun ei siitä ole mitään paperia, vastasi virkailija. 
Mihin sitten perustuu palkkani ryövääminen, mihin nämä vippasgenren toimintaohjeet, joista "ei ole paperia" ja joita ei toimiteta edes sähköpostilla?

Minulle soittanut virkailija oli kyllä ystävällinen, mutta mitäpä apua siitä.

Kohtaamisista, lahjoista

Kuulin toista viikkoa sitten radiosta pätkän Helvi Hämäläisen parinkymmenen vuoden takaista haastattelua. Hän kertoi "säiden viiletessä" kiertelevänsä antikvariaatteja pelastaakseen jo edesmenneiden kirjailijoiden omistuskirjoituksin varustettuja, orvoksi jääneitä kirjoja talteen. Sain vaikutelman, että Hämäläiselle divarin hyllyillä pölyttyvät kirjaesineet olivat kohtaamisen muistomerkkejä, pelastamisenarvoista mikrohistoriaa.

Viime elokuussa virtuaalimaailma toi tietooni henkilön, joka tilanpuutteen vuoksi oli luopumassa kahdesta kauppakassillisesta sekalaisia kirjoja. Sain opukset (kiitos!), vilkaisin nimekkeet ja tekijät ja lahjoitin osan käyttöliittymistä edelleen; loput jäivät vaatekaapin kenkähyllylle odottamaan lähempää tarkastelua.

Radiohaastattelun kuultuani poimin hyllyltä Ritva Haavikon toimittamat Helvi Hämäläisen Päiväkirjat 1955- 1988. Nimiölehdellä oli omistus: Irma Koskiselle 4.8.1994 Helvi Hämäläinen. - Säät viilenivät vasta myöhemmin.

Viime talvena purin tekstiviesteissä mieltäni ystävälle.

- Hukun.
- Etkä.
- Minkä varaan minuus rakentuu? Kissanhiekkalaatikko. Omani oli juuri hajota. En tiedä kuka olen, olenko edes. Olisiko oltavakaan.

Ja myöhemmin, seestyneenä, pateettisena myös:

- Olen ollut ymmärtävinäni, että minulle parasta ja merkityksellisintä elämässä ovat jotkut tietyt kohtaamiset. MIKÄÄN ei ylitä niitä. No, joskus onnistuu olemaan ohikulkijalle juuri se oikea katse, korva, sana, ja siinä kokee tulleensa johdatetuksi tilanteeseen, jossa voi olla itseään isompi. Kohtaaminenhan sekin on, nimettömien. Sinä ja NN, tuoreimmat kohdattuni, poikani, muutama muu. Niissä kohtaamisissa on minun, no, minuuteni. Kouluni. Elämän mieli ja lahja.

Olen aloittanut lukuisia päiväkirjoja elämäni aikana, mutta aina sellaisen pitäminen on tuntunut teennäiseltä poseeraamiselta, siksi ne ovat jääneet kesken. Luokattoman huonon Nokiani tekstiviestiarkisto onkin suunnittelematta syntynyt päiväkirja. Arkistoidut dialogit ovat monen kuvakulman  hiomatonta yksilöhistoriaa. Tunnepitoisia kurkistuksia riitoihin ja riemuihin, jaettuihin ja vastaanottettuihin tunnustuksiin, hetkiin, jotka soivat milloin mollissa, milloin duurissa. Vallan ihana muisto on eräs hupaisa seksiviestiketju.

Kohtaamisia! Lahjoja!

Vuotavassa veneessä

Y. Botherin kaksi proosarunoa ovat kenties enemmän proosaa kuin runoa. Julkaisen tekstit blogissani kirjoittajansa luvalla.
Myös piakkoin ilmestyvässä Kerberoksessa on yksi runo Y. B.:ltä.




Pomminpurkajan vapaapäivä

Kymmenvuotias on saanut huomiota kolmetoistavuotiaan tyttöystävältä. Seuraa sakinhivutusta, homottelu on ollut arkea jo pitkään. Ite-media tuo viestin: älä valita tai päädyt ruumispussiin. Uhkailijan rehtoriäidin mielestä nahistelu on molemminpuolista. Ja sitä paitsi homoteltu on rehtorin pojan todistajankertomuksen mukaan nimitellyt rehtoria. Että eikös tässä nyt pyydetä anteeksi molemmin puolin. Jatkot viiden, kymmenen vuoden kuluttua. Kuka valitsee aseet?

- - -

Kaveri sai ensimmäisen kuukausipalkkaisen työnsä 35-vuotiaana. Toinen kolmekymppinen teki usean kuukauden ajan ilmaista, työharjoitteluksi naamioitua, ei opiskeluun liittyvää – osaamiseen! – vastuullista ja itsenäistä työtä mediakorporaatiolle (joka vallan vahtikoiraa esittää). Luuli että jos ruoan – mutta eihän köyhä lasitalolla syö. Työvoimatädin mielestä kaikki on jees. Normaalia, hyväksyttävää, maantapa: noin se työelämään siirtyminen käy, tadaa, ensiks pitää saada jalka ovenrakoon ja näyttää mitä osaa. Sitten voi vaikka saada palkkatöitä. Voi vaikka saada.

Odotellessa voi kaivaa koirasta kirppuja. Oi aatosta, oi sanomaa!

Asemiinsa juuttuneet tasa-arvoveteraanit veivaavat iänikuisia lasikattolaulujaan. Kotoperäisten ict-hikipajaduunareitten ja omillaan pärjäävän keskiluokan välissä on reilusti sukupuolisokea betoniseinä, jonka ilma-aukoista työn tulokset ulosmitataan. Työharjoittelumerkintää vastaan. Jotta harjoiteltu on.

- - -

Pitkäaikaistyöttömän häpeäkorvaus per kuukausi: 500 netto. Jotakuinkin. Ihan melkein jopa vuokraan riittää tuo. Vaan jospa onneton – voi sentään! – saa (ja ottaa, tuo typerys!) ruhtinaallisen kahden päivän työkeikan jonkun kuukauden viimeisenä ja sitä seuraavan ensimmäisenä päivänä. Palkka tulee maksuun kolmannen kuukauden 20. päivänä. Jotakuinkin. Tämä tarkoittaa: kahteen, kolmeen kuukauteen heppu ei saa työttömyysturvaa, ei palkkaa. Asumistuella syö ja peseytyy, maksaa matkat ja puhelinlaskut. (Kokoomuksen meppi: ”Mihin työtön kännykkää tarvitsee?” Kuullakseen pääoman kutsun, jonottaakseen terveyskeskukseen, hakeakseen töitä. Vaik sit näihi.) Ah, mutta onhan se vihonviimeinen luukku (vaakalaatikkoa edeltävä)! Sinnepä nyt astelee tuo. Pyytää leipää. Luukku perii jälkijunassa sen, minkä olisi hän joskus tuosta KAHDEN PÄIVÄN TYÖSTÄ palkkana ja tarpeettomuuskorvauksena tililleen saanut. Vaan eipä ole sohvaa kiillotettu! On oltu töissä, kyykyssä, nälässä, paperisulkeisissa ja häpeähuipulla. Ja hei, jalka, isovarvas nyt ainakin, se kävi ovenraossa! Kynsi irti, tulehdusta pukkaa? ”Olette terveyskeskuksen ajanvarausjonossa, teitä palvellaan…”

Emme keskustele yksityistapauksista julkisuudessa.

En ole tutustunut tähän nimenomaiseen tapaukseen.




Neiti Vesiseinä, design-pääkaupunki Helsinki

Asuu ilokseen kaupungin asunnossa. Epäonnekseen homeisessa.
Saa onnekseen uuden asunnon. Epäonnekseen homeisen. Sairastuu.
Kortisonia.
Nappeja, sumutteita, piikkejä. Apteekin kunniakanta-asiakkuus. (Ei alennusleimoja.)

”Laihdu - paranet!”

15 kiloa kevyempänä
saa uuden asunnon. Epäonnekseen homeisen.
Leikataan. Tähystäen, veitsellä. Otsaa, nenää, onteloa.
Pakkaa, odottaa. Muuttoa, happea, hajuaistia.

Syö kortisonia, ahmii antibiootteja. (Kaloreita nolla.)
Eläköitynyt lääketieteen professori tarjoaa apuaan, epäonneksi kummankin kuolee tämä.

Lisää kortisonia. Saa terveydekseen uuden asunnon. Epäterveydekseen homeisen.

Haju- ja makuaisti palaavat. Otsalohko yhä kerää mätää. Nyt senkin haistaa.
Leikkaus. Neljäskö? Laskut ja reseptit, kontrollit, diagnoosit, sairaalan kättä-päiväät, vastuurajoitteinen isännöitsijä.

”Tekö taas?”

Nyttemmin kosteusmittarin kestolainaaja, tähtiasiakas: Ylivoimaisesti suurimmat lukemat, jo kolmatta vuotta.
Tätä naista ei pitele mikään! (Kosteampaa mimmiä saa hakea.)

Osaatteko kertoa, monennenko muuton saa ilmaiseksi?


-- Copyright Y. Bother --

Ohjeita esseen kirjoittamiseen

H. G. Wellsin (1866-1944) tekijänoikeuksia tuskin loukkaan, kun julkaisen blogissani käännöksen hänen tekstistään. Käännöstyön on tehnyt Google - lopputulos taattua siansaksaa.

Kirjoittaminen Essays

Taidetta esseisti on niin yksinkertainen, joten täysin vapaa tulkintasääntöjen kritiikkiä, ja withal niin ihana, että täytyy tarpeet ihmetellä, miksi kaikki miehet eivät ole esseistejä. Ehkä ihmiset eivät tiedä, miten helppoa se on. Tai ehkä aloittelijat voivat erehtyä. Oikein opetettu se voi olla opittu lyhyesti kymmenen minuuttia tai niin, mitä taide on siinä. Ja kaikki muu on yhtä helppoa kuin vaeltava joukossa metsämailla on kirkas aamu keväällä.

Sitten istua sinua jos voisitte liittyä meihin, kun paperia, kyniä ja mustetta, ja merkitse tämä kynä on kysymys ratkaisevalla hetkellä. Jokaista kynä oman tavallaan essee-ja lyijykynät myös lajinsa jälkeen. Muste ehkä voi olla se vaikuttaa myös, ja paperi, mutta tärkein on kynä. Tämä todellakin on keskeinen salaisuus essee-kirjoitus. Ke joku hänen oikea kynä, ja herkkuja koostumuksen ja syntymän essee on varmistettu. Vain monet meistä vaeltavat maan päällä ja koskaan tavata häntä - turha ja yksinäinen miehiä.

Ja kaikki kynät, sinun sulka tutkielmia, jotka ovat kirjallisuus. On hiuksenhieno harmaata taloutta, ihana helppous, ehkä jopa heikko moraalittomuus lähinnä kirjallisia, noin sulkakynän.Sulka on runsaasti ehdotus ja tarjous. On sulkakynät jotka lainata sinulle Montaigne ja Horace käsissä kauppojen-liiton edustaja. Ja ne omituinen, idle ääniä tämän kynän tekee ovat ihastuttavia, ja se murtaa helposti sujuvuutta wit. Kaikki klassiset esseistejä kirjoitti sulkakynä, ja Addison käytetty kallein sellainen hallitus osti. Ja alussa huonompi essee oli kynnyksellä halpaa terästä kynä.

Sulka pomo myyvät mahtua tavallisen kynänvarret ole totta sulkakynät ollenkaan, puuttuu arvokkuus, ja saattaa jopa johtaa sinut New Huumori jos luotat liikaa niiden käyttöön. Kun oikea sulka Suosittelen minut stumpy BB lyijykynä, saat vähemmän kiillottaa ja laajoihin vaikutuksiin, mutta olet silti tehdä hyvää kirjallisuutta. Joskus työ on lähellä - herra. George Meredith, esimerkiksi epäillään pehmeä lyijykynä - ja aina se on blunter kuin sulkakynä työ ja ytimekäs. Kun kova kynä ei kukaan voi kirjoittaa mitään, mutta ruma tyyli - eräänlainen itätuulen ilmaa se antaa - ja hymyillä et voi. Niin että sitä käytetään usein vakavia artikkeleita puolen kruunu arvion.

Seuraavassa isäntä teräksen kyniä. Tuo kalju, kirkas, tieteellinen tyyli, kaikkien on sanoilla kuten "evoluutio" ja "ympäristö", jossa pyritään ilmaisemaan sen merkityksen täsmällisesti ja esimerkillinen talous sanoja, tehdään hieno teräs terät - Kahdentoista pennin milloin tahansa paperikauppa. J kynän nainen kirjailija ja stylograph hiiteen - sinun esseisti saa koskettaa asioita. Niin paljon kynän. Jos et pysty kirjoittamaan esseitä helposti, eli kun vetokoukun tulee sisään Hanki laatikollinen erilaisia kynä ja aloittaa uudelleen, ja niin uudestaan ja uudestaan, kunnes epätoivoon tai iloa pidätyksiä sinua.

Mitä kirjoituskonetta, voit enää saada essee ulos kirjoituskoneen kuin mitä voisi olla sonaatti, kun sen avaimet. Ei essee koskaan kirjoitettu kirjoituskoneella vielä, eikä tule koskaan olemaan. Lisäksi sen mahdottomuus, ehdotus merkitsee julma piittaamattomuutta työnjaon jonka elämme, liikumme ja on meidän olemuksemme. Jos esseisti konekirjoitusta, työttömät kirjoituskone, joka on yleensä henkilö erinomainen koulutus ja kapasiteetin, saattaa kestää esseitä, ja missä on elävä silloin? Voisi yhtä perustellusti aloittaa kerralla Linotype ja tulostaa omaa nokkeluutta ja huumoria heti. Ja kun hyökkäys muiden kauppojen askeleen pidemmälle voisi, kun he yrittävät myydä omaa sanomalehteä, jopa saada piki ottaa lukea sitä itse. Ei, vaikka esseistejä on oltava kohtuullisia. Jos se mekaaninen clitter-kolinaa ei tee kokoonpano mahdottomaksi, kirjoituskone olisi silti alla kunnian kirjallisuuden mies.

Sitten paperi. Ylellinen, kallis, pienikokoinen kerma-rento nuotti on paras, sillä se tekee teidän essee valinnan ja kompakti, ja muussa tapauksessa, repäisi kirjekuoret ja selkään laskuja.Jotkut miehet rakastavat sulkea paperilla, koska he voivat kirjoittaa poikittain linjat, ja jotkut ottaa fly-lehdet ystäviensä kirjoja. Mutta jos joku kirjoittaa halpaa saarna paperille täynnä karvoja pitäisi kirjoittaa kaukana nainen hän rakastaa, ettei hän loukkaa korviaan. On hyvä kuitenkin, ytimekäs, voimakas tyyli.

Muste tulee olla kiiltävä musta koska se jättää kynä, kiillotettu Englanti. Violet musteet johtaa näennäisesti tunteita, ja sini-musta ja mauttomuus. Punaisella esseet ovat usein hyviä, mutta yleensä julkaistavaksi kelpaamatonta.

Eli yhtä paljon melkein kuin kukaan tarvitsee tietää aloittaa esseen kirjoittamisen. Koska sinun oikea kynä ja mustetta, tai kynä ja paperia, voit vain istua alas ja kirjoittaa juttu. Arvo essee ei ole se asia, mutta sen tunnelma. Sinun täytyy olla mukava, tietysti, lepotuoli, jossa käsi-lepää, tossut ja kirja kirjoittaa siitä käytetään yleensä, ja sinun on ruokittava hiljattain, ja kehosi puettu helppous kuin arvokkuus. Muuten, älä vaivaa pitäytyä kohdetta tai mistä tahansa aiheesta, ja ottaa murehtiko toimittaja tai lukija, teidän essee pitäisi olla yhtä spontaani kuin kedon kukkia.

Niin kauan kuin et alkaa määritelmän voit alkaa muutenkin. Äkillinen alku on paljon ihaillut, kun muoti klovnin merkinnän kautta apteekin ikkunassa. Sitten läimäyttää teidän lukija kerralla, löi häntä päähän makkarat, reipas hänet kanssa pokeria, niputtaa hänet kottikärryt, ja näin kuljettaa hänet pois mukanasi ennen kuin hän tietää missä olet. Voit tehdä mitä tahdot lukija silloin, jos vain pitää hänet mukavasti liikkeellä. Niin kauan kuin olet onnellinen lukija olemaan niin. Mutta lakia on noudatettava: essee, kuin koira, joka haluaa miellyttää, täytyy olla eloisa häntä, lyhyt mutta irvaileva kuin mahdollista.Kuten raketti, essee menee vain pihinä ja kipinät lopussa se. Ja tiedämme, että lopettaa kirjoittaminen on salaisuus esseen, essee, että julkinen rakastaa kuolee nuorena.

"Writing of Essays", H. G. Wells (1901)